mä en ole umpikujassa. mä en ole häkissä.
se joka mua on siellä pitänyt, on minä itse.
mä oon kiduttanut itteäni, solminu silmät, kädet, suun ja korvat, heittäny pimeeseen huoneeseen ja sitonut itseni kidutustuoliin. Niin, ettei ääntäkään pääse. Niin, että toisen (intuitio, self 2, mikä ikinä..) olemassaolon tietää, mutta ei haluaisi tiedostaa siitä elettäkään.
mun.. sielu. mä kahlitsin mun sielun. sen syvän intuition ja sydämen äänen ja pelastavan enkelin joka meillä kaikilla on. Me vaan eletään niin omassa maailmassamme, todellisuudessa, laatikossa, ettei me nähdä (eikä edes haluta) nähdä pienen rottien ja pahojen henkien asuttaman viemäriputken ulkopuolelle. Ulkopuolella on laajaa, pelottavaa, valoisaa, kaikki on uutta ja kuka tietää kuinka laaja se loppujenlopuksi on.
Haluanko mä tätä? Haluanko mä kiduttaa itseäni pitämällä itteäni tässä tilanteessa, mikä satuttaa mua joka tasolla?
Kaikki on mahdollista, kaikki on avoinna, mä en vaan ole suostunut näkemään sitä, ja niin helposti sitä valuu takas omaan kotoisaan pikku laatikkoonsa, onnettomuuteen, epätoivoon, umpikujaan.
Todellisuudessa sä itse luot oman todellisuutesi, mun pelko on pitänyt itseäni niin kovasti kourassaan, etten mä enää edes tunnistanut sitä peloksi.
Get our there, the world is yours.
"nosta katse ylös sateeseen, katso lintujen lentoa
ne ei kylvä ei ne satoa korjaa, mut niil on tarpeeks kaikkea."
